Vuoden etelävenäjänkoira 2020
Rosen tarina
Kaisa Rämänen
Toukokuussa 2019
Maaliskuussa 2021
Toukokuussa 2019
Maaliskuussa 2021
Rose auton peräkontissa talvilenkin jälkeen
Alku
En ollut koskaan kuullut, saatika nähnyt etelävenäjänkoiraa. Newfoundlandin koira minulla oli ollut. Emmi kuoli 90-luvun alussa.
Eräillä koulutuspäivillä kollegalla oli mukanaan valkoinen koira, joka istua nökötti seminaaripaikan oven pielessä. Se oli hoikka, kiharaturkkinen, rauhallinen yksilö. Se vain istui siinä kaikessa rauhassa, vaikka porukkaa kulki sen ohi seminaarihuoneeseen. Ihailin sitä mielessäni: Ajatella, että tuollaisia koiria on olemassa. En tiedä koiran nimestä, mutta sen rotu minulle selvisi.
Joskus myöhemmin ihailin Hettiä, kun se ei koskaan haukkunut, oli aina rauhallinen, kun sen kohtasin. Sanoin: Jos Hetti saa pentuja, haluan yhden.
Pikku Rose
Ja sitten aikanaan syntyi Rose, yksi 8 sisaruksesta. Kun ensin kerran näin Rosen, se makoili pienessä myttyrässä tarhansa perällä, eikä tehnyt elettäkään tulla lähelle, kuten ainakin jotkut pennuista tulivat.
Oikein kunnolla kohtasin Rosen ratsastuskilpailussa, minne Rose oli emojensa ja muutaman sisaruksensa kanssa tullut. Rose teki minuun vaikutuksen heti, kun se istahti eteeni ja katsoi minua. En käsitä, mikä sen sai niin tekemään. Ehkä olin maininnut sen nimen, ainakin
olin ylipäätään siitä kiinnostunut enemmän, koska oli puhuttu, että Rosesta tulisi minun koira.
Nukuin pikku-Rosen kanssa lattialla Rosen ensimmäiset viikot uudessa kodissa. Alkuun näytti myös siltä, että Rose ihan liian helposti suostuu siihen, ettei sohvassa ja sängyssä makoilla. Minua melkein säälitti. No asia on korjaanutnut, Rosesta tuli sohvaperuna. Sohva ja peti alkoivat olla täynnä ihmisiä, kissoja ja Rosea.
En ollut koskaan kuullut, saatika nähnyt etelävenäjänkoiraa. Newfoundlandin koira minulla oli ollut. Emmi kuoli 90-luvun alussa.
Eräillä koulutuspäivillä kollegalla oli mukanaan valkoinen koira, joka istua nökötti seminaaripaikan oven pielessä. Se oli hoikka, kiharaturkkinen, rauhallinen yksilö. Se vain istui siinä kaikessa rauhassa, vaikka porukkaa kulki sen ohi seminaarihuoneeseen. Ihailin sitä mielessäni: Ajatella, että tuollaisia koiria on olemassa. En tiedä koiran nimestä, mutta sen rotu minulle selvisi.
Joskus myöhemmin ihailin Hettiä, kun se ei koskaan haukkunut, oli aina rauhallinen, kun sen kohtasin. Sanoin: Jos Hetti saa pentuja, haluan yhden.
Pikku Rose
Ja sitten aikanaan syntyi Rose, yksi 8 sisaruksesta. Kun ensin kerran näin Rosen, se makoili pienessä myttyrässä tarhansa perällä, eikä tehnyt elettäkään tulla lähelle, kuten ainakin jotkut pennuista tulivat.
Oikein kunnolla kohtasin Rosen ratsastuskilpailussa, minne Rose oli emojensa ja muutaman sisaruksensa kanssa tullut. Rose teki minuun vaikutuksen heti, kun se istahti eteeni ja katsoi minua. En käsitä, mikä sen sai niin tekemään. Ehkä olin maininnut sen nimen, ainakin
olin ylipäätään siitä kiinnostunut enemmän, koska oli puhuttu, että Rosesta tulisi minun koira.
Nukuin pikku-Rosen kanssa lattialla Rosen ensimmäiset viikot uudessa kodissa. Alkuun näytti myös siltä, että Rose ihan liian helposti suostuu siihen, ettei sohvassa ja sängyssä makoilla. Minua melkein säälitti. No asia on korjaanutnut, Rosesta tuli sohvaperuna. Sohva ja peti alkoivat olla täynnä ihmisiä, kissoja ja Rosea.
Oma numeronsa on ollut pestyksi tulemiseen opettelu. Alussa Rose uikutti, suorastaa kiljui, kuin siltä olisi henkeä viety. Kun hoksasin ruveta näyttämään, että suihkutan omiakin tassujani, ja kerroin ” Rosen tassut, Kaisan tassut”, se huomasi, ettei hätä ole tämän näköinen.
Kissat
Kahdelle kissalle Rosen tulo oli järkytys, vaikka ne olivatkin tottuneet nöffeihin. Roselle kissat eivät olleet alusta alkaenkaan mikään ongelma, vaan perheenjäseniä ja se oppi ”puhumaan kissaa”, niin että tuli erinomaisesti toimeen myös lomapaikkamme kissojen ja
Kissat
Kahdelle kissalle Rosen tulo oli järkytys, vaikka ne olivatkin tottuneet nöffeihin. Roselle kissat eivät olleet alusta alkaenkaan mikään ongelma, vaan perheenjäseniä ja se oppi ”puhumaan kissaa”, niin että tuli erinomaisesti toimeen myös lomapaikkamme kissojen ja
ihmisten kanssa. Oltiin, ja ollaan edelleen, yhtä perhettä sille. Kissojen välisiin kinasteluihin se pyrki puuttumaan hätää ilmaisevalla ääntelyllä ja menemällä paikan päälle katsomaan, mitä tapahtuu. Rose tekee sitä edelleen. Näin sekä kotona että lomapaikassa.
Kun meille tuli kolmas kissa, Rose oli heti sen kaveri ja pikku kisu kaivautui Rosen karvoihin nukkumaan, turvaan ja lämpimään.
Kun meille tuli kolmas kissa, Rose oli heti sen kaveri ja pikku kisu kaivautui Rosen karvoihin nukkumaan, turvaan ja lämpimään.
Kun tätä pitkäkarvaista kissaa pitää välillä kammata, eikä se oikein pidä siitä, Rose taas yrittää puuttua asiaan hätä-ääntelyllä, kun luulee, että raukkaa kiusataan.Viimeisinkään kissanpentu ei Roselle ollut mikään ongelma. Kun tämä suloinen Lumi sairastui Rose huolehtivaisena nuoleskeli sitä.
Nöffit
Lomapaikassamme on nöffejä. Aluksi Rose sai tutustua yhteen nöffiin kerrallaan ulkona ja jatko olikin sitten selvä. Rose tarvitsi kyllä mahdollisuuden vetäytyä omaan paikkaansa, jos meno alkoi tuntua liialliselta. Mutta koirat olivat kavereita keskenään. Vain kyläilevan sileäkarvaisen noutajan kanssa Rose painiskeli lattialla tai ne juoksivat peräkanaa pihalla.
Kun Rosen polven nivelsiteet repesivät nelisen vuotta sitten ja polvi leikattiin, tuli noffienkin suhteen uudet kuviot, kun Rosen jalkaa täytyi erityisesti varoa. Kun entisia Rosen kaverinöffejä ei tällöin enää ollut, vaan tuli tosi energisia ¨nöffipentuja, tutustuminen toinen toiseensa piti aloittaa alusta, noffit kun ovat sellaisia ystävällisiä törmyyttelijöitä, eikä haluttu, että pentuset ovat liian rajuja Rosen kanssa. Parhaiten tutustelu tapahtui kun käytiin yhdessä lenkeillä.
Nykyisin, 2020 luvun puolella, koiraelämä näiden nöffien kanssa on Rosella tällaista:
Lomapaikassamme on nöffejä. Aluksi Rose sai tutustua yhteen nöffiin kerrallaan ulkona ja jatko olikin sitten selvä. Rose tarvitsi kyllä mahdollisuuden vetäytyä omaan paikkaansa, jos meno alkoi tuntua liialliselta. Mutta koirat olivat kavereita keskenään. Vain kyläilevan sileäkarvaisen noutajan kanssa Rose painiskeli lattialla tai ne juoksivat peräkanaa pihalla.
Kun Rosen polven nivelsiteet repesivät nelisen vuotta sitten ja polvi leikattiin, tuli noffienkin suhteen uudet kuviot, kun Rosen jalkaa täytyi erityisesti varoa. Kun entisia Rosen kaverinöffejä ei tällöin enää ollut, vaan tuli tosi energisia ¨nöffipentuja, tutustuminen toinen toiseensa piti aloittaa alusta, noffit kun ovat sellaisia ystävällisiä törmyyttelijöitä, eikä haluttu, että pentuset ovat liian rajuja Rosen kanssa. Parhaiten tutustelu tapahtui kun käytiin yhdessä lenkeillä.
Nykyisin, 2020 luvun puolella, koiraelämä näiden nöffien kanssa on Rosella tällaista:
Toiset koirat ja toiset ihmiset
Rosen ”omaan perheeseen” kuulumattomat ihmiset kylläkin ovat aina olleet tutuissa ympyröissä ongelma ja silloin Rosen on parasta olla sivussa ja minun valppaana.
Kun Rose varttui, lenkkeilimme lähiympäristössä, pikku metsissä ja kävelyteillä, käytiin puistikkoniityillä leikkimässä, tutustuttiin kaupunkiin, käytiinpä joissakin kaupoissakin.
Niillä reissuilla jo huomasin pikku Rosen erilaisuuden aiemmin tuntemiini koirulaisiin nähden, se saattoi jäädä kuuntelemaan ja haistelemaan jonnekin kaukaisuuteen.Mietin aina, mitähän se siellä havaitsee. Siis jotakin sellaista, mistä minulla ei ollut mitään käsitystä. Siinä missä nöffi mennä töröttää tohkeissaan eteenpäin, etsku, ainakin Rose, havainnoi koko ajan ympäristöään pennusta alkaen.
Kävimme myös koirapuistossa. Siellä Rosella oli Pyry-niminen leikkikaveri. Pääsin myös näkemään, miten Rose eläytyy pikkukoiriin. Kun pienten koirien puolelle tuli koirulaisia, Rose juoksi niiden kanssa pitkin aitaa ja lopulta lakeutui maahan, jotta olisi samalla tasolla pienten kanssa.
Lenkeillä kohtailimme toisia koria ja Rose saattoi leikkiäkin joidenkin ystävällisten kanssa. Jotkut koiraihmiset eivät valitettavasti välittäneet, millätavoin heidän rakkaansa meidät kävelytiellä kohtasivat. Joillekin lenkkeilijöille suutuin siksi.
Ja ne mopoilijat, kuinka monesti juostiin niiden alta pois, kun heillä tuntui olevan oikeus ajaa juuri siinä, missä ajoivat ja sillä vauhdilla, mihin olivat kiihdyttäneet.
Olen monesti miettinyt teinkö virheen siinä, että päätin alkaa opettaa Rosea ohittamaan vastaantulijat ns fiksusti, eli tutustumatta toisiin, kuten sen tapana oli ollut. Opetin, kun kerran koirakoulussa oli ”fiksua” ohittamista tullut opittua. Minusta se merkitsi Roselle epäluuloisuuden vahvistamista, sitä että jokainen vastaantulija on vaara.
Ihan pienenä Rose ei haukkunut koskaan. Ensi kerran Rose haukkui leikkiessään pihalla erään tuttavan kanssa. Jokin siinä leikissä sai sen haukkumaan.
Sittemmin haukkumista on ollut enemmänkin. Joskus ajattelin, että se taitaa haukkua rivitaloyhtiön kaikki perheriidatkin, kun mitään syytä haukkumiselle ei minun tietääkseni ollut. Sitten opin, että minun kannattaa mennä kuitenkin katsomaan ulos. Sanoin:Kaisa katsoo. Kun palasin sanoin: kaikki hyvin, ei oo hätää, ei siellä mitään ollut. Se toimii, edelleen.
Kerran Rose oli tosi hädissään sisällä ja pyrki ulos. Kun menin ulos, siellä selvästi jokin koira valitti. Yritin käydä katsomassa, mutta se olikin sisällä. Myöhemmin sain kuulla, että silla pikku spanielilla oli kakkaongelmia ja valitti siksi.Mutta Rosen reagointi oli osoituksena sen huolenpitopuolesta tai miksi sen nyt nimittäisi.
Tällaisessa ympäristössä, missä Rose asustaa, on niin paljon vaihtuvia ja satunnaisia tekijöitä, ettei tällainen herkkä koira pysty mitenkään nopeasti hahmottamaan, eikä kaikessa rauhassa perehtymään, mikä näkyvä tai kuuluva on vaarallinen ja mikä ihan vain tavallinen juttu ihmisiin liittyen. Kaikkeen olisi pitänyt olla mahdollisuus kaikessa rauhassa tutustua ja emännän ehtiä olla neuvomassa, että näkyvä ja kuuluva on ihan ok, ei huolestuttava juttu.
Vuosien mittaan Rose on kyllä oppinut tässäkin suhteessa paljon ja on löytynyt sanoja, joilla Rosea niissä on voinut auttaa. Nykyisin se esimerkiksi haukkuu lähinnä silloin, kun toiset koirat haukkuvat ja lopettaa, kun sanon rauhallisesti, että annetaan olla tai/ja ei haittaa. Samat sanat päteävät muissakin yhteyksissä. Kaikki ei tietysti aina suju kuten Strömsöössä.
Taloyhtiöstämme Rose sai pari hyvää ihmisystävää, miehen ja naisen, jotka tykkäsivät koirista. Kumpikin on muuttanut pois, toinen taivaan kotiin.
Ystäviä on ollut myös naapuritaloyhtiössä ja naapurissa.
Kun Rose oli pihalla, naapuritaloyhtiössä asustanut kääpiösnautseri karkasi kotipihastaan Rosen luo meidän pihaan. Moisista karkaamisista en olisi tiennyt, ellei koiran isäntäväki kertonut, että heidän koira aina karkaa ystävänsä luo.
Paha virhe oli, kun kuvittelin, että voisin auttaa Rosea tutustumaan johonkuhun, mutta siinähän kävi, että hampaat taisivat sattua ystävyyttä aikoneen nenään. Mitään jälkiä ei kyllä tullut, mutta säikähdys meille kaikille. Parhaiten tutustuminen on tapahtunut muina miehinä, siinä sivussa.
Ihan käsittämätöntä tapahtui 2018, kun oltiin palaamassa lenkiltä, melkein kotona. Eräs kuorokaverini pysäytti auton ja tuli tervehtimään meitä. Minua pikkusen jännäsi, mutta Rose vain tervehti iloisesti häntäänsä heilutellen, kuten vanhoja tuttuja. Eikä Rose ollut koskaan ennen tätä ihmistä tavannut. Ehkä hänessä oli tuttuja hajuja, joita olin kuorosta mukanani tuonut tai sitten tämä ihminen vain oli varsinainen koiraihminen tai siinä vaikutti iloinen asenteeni. Tällä kaverilla on belgian paimenkoira.
Rosen emon emäntä, on pysynyt Rosen mielessä tärkeänä ihmisenä, jonka jälleennäkeminen on aina valtavan riemullinen juttu. Uikuttamalla, tavatessa, Rose myös ikäänkuin kyselee, missä olet ollut.
Näyttelyreissuista
Menneistä ajoista vielä. Kun näyttelyreissuilla kuljimme junalla, kovasti jännitti, miten matkat menevät. Kaikki sujui kuitenkin hienosti. Rose oli kelpo matkustaja. Matkusitimme lemmikkivaunussa ja siellä lapset kävivät Rosea taputtelemassa ja konnarit
ja matkustajat hyppivät Rosen yli, kävipä toisia koiriakin Rosen kanssa tutustelemassa.
Eräs setterien omistaja sanoi haluavansa auttaa minua kotien löytämisessä, jos teetän koirallani pentuja.
Rosen ”omaan perheeseen” kuulumattomat ihmiset kylläkin ovat aina olleet tutuissa ympyröissä ongelma ja silloin Rosen on parasta olla sivussa ja minun valppaana.
Kun Rose varttui, lenkkeilimme lähiympäristössä, pikku metsissä ja kävelyteillä, käytiin puistikkoniityillä leikkimässä, tutustuttiin kaupunkiin, käytiinpä joissakin kaupoissakin.
Niillä reissuilla jo huomasin pikku Rosen erilaisuuden aiemmin tuntemiini koirulaisiin nähden, se saattoi jäädä kuuntelemaan ja haistelemaan jonnekin kaukaisuuteen.Mietin aina, mitähän se siellä havaitsee. Siis jotakin sellaista, mistä minulla ei ollut mitään käsitystä. Siinä missä nöffi mennä töröttää tohkeissaan eteenpäin, etsku, ainakin Rose, havainnoi koko ajan ympäristöään pennusta alkaen.
Kävimme myös koirapuistossa. Siellä Rosella oli Pyry-niminen leikkikaveri. Pääsin myös näkemään, miten Rose eläytyy pikkukoiriin. Kun pienten koirien puolelle tuli koirulaisia, Rose juoksi niiden kanssa pitkin aitaa ja lopulta lakeutui maahan, jotta olisi samalla tasolla pienten kanssa.
Lenkeillä kohtailimme toisia koria ja Rose saattoi leikkiäkin joidenkin ystävällisten kanssa. Jotkut koiraihmiset eivät valitettavasti välittäneet, millätavoin heidän rakkaansa meidät kävelytiellä kohtasivat. Joillekin lenkkeilijöille suutuin siksi.
Ja ne mopoilijat, kuinka monesti juostiin niiden alta pois, kun heillä tuntui olevan oikeus ajaa juuri siinä, missä ajoivat ja sillä vauhdilla, mihin olivat kiihdyttäneet.
Olen monesti miettinyt teinkö virheen siinä, että päätin alkaa opettaa Rosea ohittamaan vastaantulijat ns fiksusti, eli tutustumatta toisiin, kuten sen tapana oli ollut. Opetin, kun kerran koirakoulussa oli ”fiksua” ohittamista tullut opittua. Minusta se merkitsi Roselle epäluuloisuuden vahvistamista, sitä että jokainen vastaantulija on vaara.
Ihan pienenä Rose ei haukkunut koskaan. Ensi kerran Rose haukkui leikkiessään pihalla erään tuttavan kanssa. Jokin siinä leikissä sai sen haukkumaan.
Sittemmin haukkumista on ollut enemmänkin. Joskus ajattelin, että se taitaa haukkua rivitaloyhtiön kaikki perheriidatkin, kun mitään syytä haukkumiselle ei minun tietääkseni ollut. Sitten opin, että minun kannattaa mennä kuitenkin katsomaan ulos. Sanoin:Kaisa katsoo. Kun palasin sanoin: kaikki hyvin, ei oo hätää, ei siellä mitään ollut. Se toimii, edelleen.
Kerran Rose oli tosi hädissään sisällä ja pyrki ulos. Kun menin ulos, siellä selvästi jokin koira valitti. Yritin käydä katsomassa, mutta se olikin sisällä. Myöhemmin sain kuulla, että silla pikku spanielilla oli kakkaongelmia ja valitti siksi.Mutta Rosen reagointi oli osoituksena sen huolenpitopuolesta tai miksi sen nyt nimittäisi.
Tällaisessa ympäristössä, missä Rose asustaa, on niin paljon vaihtuvia ja satunnaisia tekijöitä, ettei tällainen herkkä koira pysty mitenkään nopeasti hahmottamaan, eikä kaikessa rauhassa perehtymään, mikä näkyvä tai kuuluva on vaarallinen ja mikä ihan vain tavallinen juttu ihmisiin liittyen. Kaikkeen olisi pitänyt olla mahdollisuus kaikessa rauhassa tutustua ja emännän ehtiä olla neuvomassa, että näkyvä ja kuuluva on ihan ok, ei huolestuttava juttu.
Vuosien mittaan Rose on kyllä oppinut tässäkin suhteessa paljon ja on löytynyt sanoja, joilla Rosea niissä on voinut auttaa. Nykyisin se esimerkiksi haukkuu lähinnä silloin, kun toiset koirat haukkuvat ja lopettaa, kun sanon rauhallisesti, että annetaan olla tai/ja ei haittaa. Samat sanat päteävät muissakin yhteyksissä. Kaikki ei tietysti aina suju kuten Strömsöössä.
Taloyhtiöstämme Rose sai pari hyvää ihmisystävää, miehen ja naisen, jotka tykkäsivät koirista. Kumpikin on muuttanut pois, toinen taivaan kotiin.
Ystäviä on ollut myös naapuritaloyhtiössä ja naapurissa.
Kun Rose oli pihalla, naapuritaloyhtiössä asustanut kääpiösnautseri karkasi kotipihastaan Rosen luo meidän pihaan. Moisista karkaamisista en olisi tiennyt, ellei koiran isäntäväki kertonut, että heidän koira aina karkaa ystävänsä luo.
Paha virhe oli, kun kuvittelin, että voisin auttaa Rosea tutustumaan johonkuhun, mutta siinähän kävi, että hampaat taisivat sattua ystävyyttä aikoneen nenään. Mitään jälkiä ei kyllä tullut, mutta säikähdys meille kaikille. Parhaiten tutustuminen on tapahtunut muina miehinä, siinä sivussa.
Ihan käsittämätöntä tapahtui 2018, kun oltiin palaamassa lenkiltä, melkein kotona. Eräs kuorokaverini pysäytti auton ja tuli tervehtimään meitä. Minua pikkusen jännäsi, mutta Rose vain tervehti iloisesti häntäänsä heilutellen, kuten vanhoja tuttuja. Eikä Rose ollut koskaan ennen tätä ihmistä tavannut. Ehkä hänessä oli tuttuja hajuja, joita olin kuorosta mukanani tuonut tai sitten tämä ihminen vain oli varsinainen koiraihminen tai siinä vaikutti iloinen asenteeni. Tällä kaverilla on belgian paimenkoira.
Rosen emon emäntä, on pysynyt Rosen mielessä tärkeänä ihmisenä, jonka jälleennäkeminen on aina valtavan riemullinen juttu. Uikuttamalla, tavatessa, Rose myös ikäänkuin kyselee, missä olet ollut.
Näyttelyreissuista
Menneistä ajoista vielä. Kun näyttelyreissuilla kuljimme junalla, kovasti jännitti, miten matkat menevät. Kaikki sujui kuitenkin hienosti. Rose oli kelpo matkustaja. Matkusitimme lemmikkivaunussa ja siellä lapset kävivät Rosea taputtelemassa ja konnarit
ja matkustajat hyppivät Rosen yli, kävipä toisia koiriakin Rosen kanssa tutustelemassa.
Eräs setterien omistaja sanoi haluavansa auttaa minua kotien löytämisessä, jos teetän koirallani pentuja.
Kaikissa näyttelyissä Rose oli aina rauhallinen, mutta minä olin valmis ”puolustamaan” sitä.
Erästä tuomaria Rose nousi halailemaan. Tuomari sanoi: Tätä pidän pahana virheenä, mutta jos en nyt nipota. Eräässä ensimmäisistä näyttelyistään Rose, kehien päätteeksi, kaikkensa antaneena, kierähtää maahan pitkin pituuttaan.
Hotelleissa en arvannut jättää Rosea yksin huoneeseen, koska se olisi aivan varmasti saanut oven auki ja lähtenyt hortoilemaan perääni. Sillävälin kun olin aamupalalla Rose saattoi olla portsarien huomassa tiskin takana tai meille osoitettiin ravintolan läheisyydestä paikka, missä Rosen kanssa saatetttiin aamupalaa nauttia.
Messarin näyttelyyn mentiin taksilla. Taksikusi halusi Rosen pelkääjänpaikan lattialle, minä menin takapenkille. Oli koiraihmisiä. Koko matka puhuttiin koirista ja minä olin ylpeä Rosesta, fiksusta matkustajasta.
Palattiin Messarista myös taksilla. Tummaihoinen kuski ei jostakin syystä halunnut meitä kyytiin, ei ollut edes näkevinään, mutta saatiin taksi lopulta. Nyt Rose matkusti takakontissa.
Näyttelyissä emme kovin monesti käyneet. Kolme sertia Rose kuitenkin sai ja kaksi cacipia, kaikki romanialaisilta tuomareilta. Ylipäätään erejä tuli ulkomaalaisilta tuomareilta. Suomalaiset tuomarit eivät meistä oikein välittäneet, saatiin H:ta.
Käytiinhän me KoiraExpossakin ja puikkelehdittiin siellä muiden osallistujien joukossa muina emäntinä. Ruokatauolla oltiin Rosen kanssa aulassa. Eräs toimittaja tuli sanomaan, että onpa kaunis koira, mikä sen rotu on. Isompaa juttelua ei tullut, mutta emon sydäntä hiveli, kuin omaa lasta olisi kehuttu.
Puhetta vaille
Kun kuljettiin tapahtumissa omalla autolla, enkä enää muistanut, minne auton olin parkkeerannut, minun tarvitsi kysyä asiaa Roselta, ”missä meidän auto” ja Rose tiesi. Olimme tätä taitoa kyllä harjoitelleet metsäjälkitreeneissä. Niissä Rose oli aika hyvä, mutta emäntä rukka väsyi. Teimme sitten omin nokkinemme jälkiä Sanginsuun metsiin ja lomillakin teimme jälkitreenejä ja Rose etsi myös piiloutuneita ihmisiä.
Kun oltiin seminaariporukan kanssa seminaaritauon aikana Iso-Syötteellä kävelemässä ja vähän sekoiltiin reittien kanssa, eikä osattukaan takaisin lähtöpisteeseen, niin Rose ratkaisi asian, se pyrki tiettyä tietä pitkin ja tuumasimme, että katsotaan, mihin se meidät vie ja kas kummaa, saavuimme lähtöpisteeseen.
Oltiinhan me Toko -kursseillakin ja naksutinkoulutuksessa. Emännän ylepydellä voin kertoa, että Rose oli paras porukasta leikinomaisessa naksutinkoulutuksen kilpailussa, missä oli vaihtelevia tehtävia, ei siis tokoa.
Tärkeä asia on tietystyi Rosen sanavarasto, mitä se on kaikilla kursseilla ja treeneissä ja kotona oppinut: istu, maahan, seis, seiso, odota, ei koske, tänne, lähdetään, eteenpäin, käännytäänn takaisin, missä mieän auto, katso, ei haittaa, annetaan olla, tassu, pesulle, pyyhitään, viereen, kierrä, missä, hyppää, tänne, etsi, hae, Kaisa katsoo, ei siellä ole mitään, kaikki hyvin, ei ahaittaa, annetaan olla jne. Eipä niitä kaikkia sanoja nyt edes muista. Kamuni on sanonut, että PUHETTA VAILLE. Ehkäpä Rose aistii puheensävyn ja minun tunnelman ja sitten on niitä rauhottavia sanoja/sanontoja.
Kun ollaan oltu metsälenkillä ja Rose onkin kieltäytynyt jatkamasta matkaa ja lyönyt ns maihin, ellei muu ole auttanut, niin syykin on joskus selvinnyt, mm että antoi tietä hirvelle. Sen tapana on ollut myös kiertää minut kääntymisen merkiksi ja olen katsonut aina viisaammaksi tosiaan kääntyä takaisin. Tn sieltä olisi tullut vastaan toisia koirakkoja tms. Monesti ajattelenkin että, kun Rose saa valita, niin se valitsee sen konfliktittoman tien, eli mieluiten väistää ja pitää reviirinsä rajat riittävän kaukana mahdollisista muista liikkujista. Kesälomallakin uskalletaan mennä karhuseudulla metsään, koska luottamus Rosen vaistoon on niin iso, että tuntee olevansa turvassa, ja tietää ettei joudu suden..siis karhun suuhun, koska Rose ei vie vaaranpaikkaan. Taisi olla naapuri, vai oliko Rosen ”kampaaja” joka
sanoi, ettei Rose ihmisen takia niin tee, vaan itsensä takia.
Kun kesäiltana myöhään soudeltiin järvellä hakemassa saareen jäänyttä kännykkää, Rose alkoi haistella vastarannan metsikköä päin. Kohta metsiköstä kuuluikin karhun mölinää. Onneksi oltiin järvellä.
Oppirahat
Erityisesti metsälenkeillä Rose on ollut pitkän liina päässä, ei koskaan irti. Se pitkä liina on antanut jonkin verran vapautta, mm leikkiä risuilla ja kalikoilla, kun se näki sopivia sellaisia tai kun heittelin niitä Roselle noudettavaksi ja pyysin hakemaan sanalla hae. Innollahan Rose sen teki ja sitä olisi voinut jatkaa vaikka kuinka kauan.
Erästä tuomaria Rose nousi halailemaan. Tuomari sanoi: Tätä pidän pahana virheenä, mutta jos en nyt nipota. Eräässä ensimmäisistä näyttelyistään Rose, kehien päätteeksi, kaikkensa antaneena, kierähtää maahan pitkin pituuttaan.
Hotelleissa en arvannut jättää Rosea yksin huoneeseen, koska se olisi aivan varmasti saanut oven auki ja lähtenyt hortoilemaan perääni. Sillävälin kun olin aamupalalla Rose saattoi olla portsarien huomassa tiskin takana tai meille osoitettiin ravintolan läheisyydestä paikka, missä Rosen kanssa saatetttiin aamupalaa nauttia.
Messarin näyttelyyn mentiin taksilla. Taksikusi halusi Rosen pelkääjänpaikan lattialle, minä menin takapenkille. Oli koiraihmisiä. Koko matka puhuttiin koirista ja minä olin ylpeä Rosesta, fiksusta matkustajasta.
Palattiin Messarista myös taksilla. Tummaihoinen kuski ei jostakin syystä halunnut meitä kyytiin, ei ollut edes näkevinään, mutta saatiin taksi lopulta. Nyt Rose matkusti takakontissa.
Näyttelyissä emme kovin monesti käyneet. Kolme sertia Rose kuitenkin sai ja kaksi cacipia, kaikki romanialaisilta tuomareilta. Ylipäätään erejä tuli ulkomaalaisilta tuomareilta. Suomalaiset tuomarit eivät meistä oikein välittäneet, saatiin H:ta.
Käytiinhän me KoiraExpossakin ja puikkelehdittiin siellä muiden osallistujien joukossa muina emäntinä. Ruokatauolla oltiin Rosen kanssa aulassa. Eräs toimittaja tuli sanomaan, että onpa kaunis koira, mikä sen rotu on. Isompaa juttelua ei tullut, mutta emon sydäntä hiveli, kuin omaa lasta olisi kehuttu.
Puhetta vaille
Kun kuljettiin tapahtumissa omalla autolla, enkä enää muistanut, minne auton olin parkkeerannut, minun tarvitsi kysyä asiaa Roselta, ”missä meidän auto” ja Rose tiesi. Olimme tätä taitoa kyllä harjoitelleet metsäjälkitreeneissä. Niissä Rose oli aika hyvä, mutta emäntä rukka väsyi. Teimme sitten omin nokkinemme jälkiä Sanginsuun metsiin ja lomillakin teimme jälkitreenejä ja Rose etsi myös piiloutuneita ihmisiä.
Kun oltiin seminaariporukan kanssa seminaaritauon aikana Iso-Syötteellä kävelemässä ja vähän sekoiltiin reittien kanssa, eikä osattukaan takaisin lähtöpisteeseen, niin Rose ratkaisi asian, se pyrki tiettyä tietä pitkin ja tuumasimme, että katsotaan, mihin se meidät vie ja kas kummaa, saavuimme lähtöpisteeseen.
Oltiinhan me Toko -kursseillakin ja naksutinkoulutuksessa. Emännän ylepydellä voin kertoa, että Rose oli paras porukasta leikinomaisessa naksutinkoulutuksen kilpailussa, missä oli vaihtelevia tehtävia, ei siis tokoa.
Tärkeä asia on tietystyi Rosen sanavarasto, mitä se on kaikilla kursseilla ja treeneissä ja kotona oppinut: istu, maahan, seis, seiso, odota, ei koske, tänne, lähdetään, eteenpäin, käännytäänn takaisin, missä mieän auto, katso, ei haittaa, annetaan olla, tassu, pesulle, pyyhitään, viereen, kierrä, missä, hyppää, tänne, etsi, hae, Kaisa katsoo, ei siellä ole mitään, kaikki hyvin, ei ahaittaa, annetaan olla jne. Eipä niitä kaikkia sanoja nyt edes muista. Kamuni on sanonut, että PUHETTA VAILLE. Ehkäpä Rose aistii puheensävyn ja minun tunnelman ja sitten on niitä rauhottavia sanoja/sanontoja.
Kun ollaan oltu metsälenkillä ja Rose onkin kieltäytynyt jatkamasta matkaa ja lyönyt ns maihin, ellei muu ole auttanut, niin syykin on joskus selvinnyt, mm että antoi tietä hirvelle. Sen tapana on ollut myös kiertää minut kääntymisen merkiksi ja olen katsonut aina viisaammaksi tosiaan kääntyä takaisin. Tn sieltä olisi tullut vastaan toisia koirakkoja tms. Monesti ajattelenkin että, kun Rose saa valita, niin se valitsee sen konfliktittoman tien, eli mieluiten väistää ja pitää reviirinsä rajat riittävän kaukana mahdollisista muista liikkujista. Kesälomallakin uskalletaan mennä karhuseudulla metsään, koska luottamus Rosen vaistoon on niin iso, että tuntee olevansa turvassa, ja tietää ettei joudu suden..siis karhun suuhun, koska Rose ei vie vaaranpaikkaan. Taisi olla naapuri, vai oliko Rosen ”kampaaja” joka
sanoi, ettei Rose ihmisen takia niin tee, vaan itsensä takia.
Kun kesäiltana myöhään soudeltiin järvellä hakemassa saareen jäänyttä kännykkää, Rose alkoi haistella vastarannan metsikköä päin. Kohta metsiköstä kuuluikin karhun mölinää. Onneksi oltiin järvellä.
Oppirahat
Erityisesti metsälenkeillä Rose on ollut pitkän liina päässä, ei koskaan irti. Se pitkä liina on antanut jonkin verran vapautta, mm leikkiä risuilla ja kalikoilla, kun se näki sopivia sellaisia tai kun heittelin niitä Roselle noudettavaksi ja pyysin hakemaan sanalla hae. Innollahan Rose sen teki ja sitä olisi voinut jatkaa vaikka kuinka kauan.
Lunta Rose on rakastanut, siinä on pakko pyöriä ja möyhiä, samoin pehmeitä sammalmättäitä. Pitkä liina on antanut tähän kaikkeen hyvän mahdollisuuden niin, että kaikki on kuitenkin hallinnassa.
Oma oppinsa tuli lenkillä. Pidin Rosea, yleensä aina, lenkillä tässä lähipiirissäkin liikkuessamme, pitkän liinan päässä, jotta se sai ns vapautta liikkua. Yleensä kaikki sujui hyvin. Mutta tällä kerralla en ollut huomannut, että pikku metsikössä oli toinenkin koira. Rosen liina oli aina vyössäni kiinni. Kun Rose voimalla lähti toisen koiran luo, se tempaisi minut voimalla päin mäntyä. Onneksi jostakin kumman syystä olin pyörähtänyt niin, että menin selkä edellä päin puuta. Voitte kuvitella miten kipeää se teki. Oli mentävä mättäälle maahan, kun sattui niin pahasti. Kuulin Rosen haukkuvan jossakin etäänpänä, siis liinan päässä. Joku nainen tuli kysymään, onko kaikki kunnossa. Vastasin: Enköhän minä kohta tästä nouse, kunhan ei enää tee niin kipeää. Nainen vastaa, että hänen täytyy kiirehtiä töihin ja lähti. Oli orpo olo, mutta siitä selvisin ajan kanssa ja lähdettiin Rosen kanssa kotiin.
Terveysasemalla hoitaja kauhisteli selkääni,. Siellä oli valtaisa, melkein selän peittävä mustelma. Sain kipuläkettä. Ajattelin, jos olisin mennyt kasvot edellä puuhun, lopputulema olisi voinut olla aika kammottava.
2012 jouduin myös kantapään kautta oppimaan, etten voi pitää Rosea löysässä hihnassa taloyhtiön alueella, koska kaikenlaista yllättävää voi tapahtua, jos en ole varautunut mihin tahansa, ja yllättävään Rose reagoi uhkana. Yhtäkkiä nurkan tai auton takaa syöksähtävä ihminen helposti herättää suojelun tarpeen, ainakin tällä alueella, minkä Rose kokee omaksi reviirikseen.
Yksi takin hiha on revennyt ja käsivarteen tullut naarmu sekä yhteen sääreen tullut naarmu ihan vain siksi, etten ole ollut ajan tasalla, ihan vain nautiskellut Rosen kanssa olosta.
Niinä aikoina meillä oli paljon vihamiehiä. Mutta Rosen ystävät puolustivat Rosea.
Mitenkäs nyt, keväällä 2019?
14.4. 19 metsälenkillä kohdattiin nuori pariskunta kaninsa kanssa nuotiolla. Rose meni oma- aloitteisesti maahan kohtaamiemme kohdalla ja jäimme juttelemaa. Sekä kani, että Rose eivät toisistaan piitanneet.
Pari viikkoa aikaisemmin kohtasimme ikäihmiset siivoamassa linnun pönttöjä, mitkä oli laitettu puihin miljoona pönttöä tempauksen aikaan. Pöntöt ovatkin olleet hyvässä käytössä, kertoivat naiset. Siinä juteltiin tovi mukavissa merkeissä.
Rosenkin kanssa aletaan olla jo vanhoja. Rose täyttää heinäkuussa 13 vuotta. On surullinen mieli, että aika Rosen kanssa päättyy lähivuosina. Nykyisin metsälenkeillä Rose tykkää makoilla sammalmättäällä ja olen ajatellut, että pidetään piknikkiä, kun on kaunis sää, eli otan eväät mukaan : voileipiä tai makeaa ja kahvia tai teetä termariin, ja nautiskellaan.
Oma oppinsa tuli lenkillä. Pidin Rosea, yleensä aina, lenkillä tässä lähipiirissäkin liikkuessamme, pitkän liinan päässä, jotta se sai ns vapautta liikkua. Yleensä kaikki sujui hyvin. Mutta tällä kerralla en ollut huomannut, että pikku metsikössä oli toinenkin koira. Rosen liina oli aina vyössäni kiinni. Kun Rose voimalla lähti toisen koiran luo, se tempaisi minut voimalla päin mäntyä. Onneksi jostakin kumman syystä olin pyörähtänyt niin, että menin selkä edellä päin puuta. Voitte kuvitella miten kipeää se teki. Oli mentävä mättäälle maahan, kun sattui niin pahasti. Kuulin Rosen haukkuvan jossakin etäänpänä, siis liinan päässä. Joku nainen tuli kysymään, onko kaikki kunnossa. Vastasin: Enköhän minä kohta tästä nouse, kunhan ei enää tee niin kipeää. Nainen vastaa, että hänen täytyy kiirehtiä töihin ja lähti. Oli orpo olo, mutta siitä selvisin ajan kanssa ja lähdettiin Rosen kanssa kotiin.
Terveysasemalla hoitaja kauhisteli selkääni,. Siellä oli valtaisa, melkein selän peittävä mustelma. Sain kipuläkettä. Ajattelin, jos olisin mennyt kasvot edellä puuhun, lopputulema olisi voinut olla aika kammottava.
2012 jouduin myös kantapään kautta oppimaan, etten voi pitää Rosea löysässä hihnassa taloyhtiön alueella, koska kaikenlaista yllättävää voi tapahtua, jos en ole varautunut mihin tahansa, ja yllättävään Rose reagoi uhkana. Yhtäkkiä nurkan tai auton takaa syöksähtävä ihminen helposti herättää suojelun tarpeen, ainakin tällä alueella, minkä Rose kokee omaksi reviirikseen.
Yksi takin hiha on revennyt ja käsivarteen tullut naarmu sekä yhteen sääreen tullut naarmu ihan vain siksi, etten ole ollut ajan tasalla, ihan vain nautiskellut Rosen kanssa olosta.
Niinä aikoina meillä oli paljon vihamiehiä. Mutta Rosen ystävät puolustivat Rosea.
Mitenkäs nyt, keväällä 2019?
14.4. 19 metsälenkillä kohdattiin nuori pariskunta kaninsa kanssa nuotiolla. Rose meni oma- aloitteisesti maahan kohtaamiemme kohdalla ja jäimme juttelemaa. Sekä kani, että Rose eivät toisistaan piitanneet.
Pari viikkoa aikaisemmin kohtasimme ikäihmiset siivoamassa linnun pönttöjä, mitkä oli laitettu puihin miljoona pönttöä tempauksen aikaan. Pöntöt ovatkin olleet hyvässä käytössä, kertoivat naiset. Siinä juteltiin tovi mukavissa merkeissä.
Rosenkin kanssa aletaan olla jo vanhoja. Rose täyttää heinäkuussa 13 vuotta. On surullinen mieli, että aika Rosen kanssa päättyy lähivuosina. Nykyisin metsälenkeillä Rose tykkää makoilla sammalmättäällä ja olen ajatellut, että pidetään piknikkiä, kun on kaunis sää, eli otan eväät mukaan : voileipiä tai makeaa ja kahvia tai teetä termariin, ja nautiskellaan.
Elämä jatkuu
Nyt ollaan 2021 maaliskuussa. Rose täyttää heinäkuun alussa 15 vuotta. Metsälenkeillä käymme lähes joka päivä, jos ei ole liian kova pakkanen. Vesisateessa laitetaan sadepuku päälle.
Tässä kodin lähialueella Rose ei enää suostukaan kävelemään, kuin sen verran, että saa toimitettua ilta- ja aamutoimet.
En tiedä, mistä se johtuu, ehkä täällä on liian paljon sille tuntematonta, mutta metsässä se on ehtinyt hyvin hahmottaa ympäristöä ja merkkejä muusta elämästä. Rose ei voi minustakaan aistia epävarmuutta, koska toivoisin, että tekisimme pitemmän aamu- ja iltalenkin.
Enää Rose ei pyydä päästä sänkyyn, vaan menee olohuoneen matolle nukkumaan kissakavereidensa kanssa. Ilman apua se ei enää meidän sänkyyn pääse, kuten ennen. Sohvaan se joskus kapuaa, mutta nojatuolissa ei ole istunut aikoihin, eikä katsonut jotenkin kaihoisasti ikkunasta ulos. Eikä enää tunkenut päätään pikku koppaan.
Nyt ollaan 2021 maaliskuussa. Rose täyttää heinäkuun alussa 15 vuotta. Metsälenkeillä käymme lähes joka päivä, jos ei ole liian kova pakkanen. Vesisateessa laitetaan sadepuku päälle.
Tässä kodin lähialueella Rose ei enää suostukaan kävelemään, kuin sen verran, että saa toimitettua ilta- ja aamutoimet.
En tiedä, mistä se johtuu, ehkä täällä on liian paljon sille tuntematonta, mutta metsässä se on ehtinyt hyvin hahmottaa ympäristöä ja merkkejä muusta elämästä. Rose ei voi minustakaan aistia epävarmuutta, koska toivoisin, että tekisimme pitemmän aamu- ja iltalenkin.
Enää Rose ei pyydä päästä sänkyyn, vaan menee olohuoneen matolle nukkumaan kissakavereidensa kanssa. Ilman apua se ei enää meidän sänkyyn pääse, kuten ennen. Sohvaan se joskus kapuaa, mutta nojatuolissa ei ole istunut aikoihin, eikä katsonut jotenkin kaihoisasti ikkunasta ulos. Eikä enää tunkenut päätään pikku koppaan.
Päivisin se makoilee mielellään pihalla,nykyisin. Jos on liian kylmää tai sateista, otan Rosen sisälle, vaikka se haluaisi jäädä ulos.On ollut myös ajanjakso, jolloin se ei suostunut pieneen pihaamme jäämään. En oikein ymmärtänyt, mistä silloin oli kyse. Kesällä se ei kyllä oikein ole tykännyt kaikenlaisista öttiäisistä, mitä pihalla pörrää. Liian helteisenäkään päivänä se ei siellä ole halunnut olla, enkä antaisikaan olla.
Mutta onhan sisällä kissakaverit:
Mutta onhan sisällä kissakaverit:
Ehkä ensi kesänä voimme kävellä taas yhdessä järven rantaan nöffien kanssa. Ja Rose juo vettä rannasta. Houkuttelen sen kahlaamaan veteen, kun nöffitkin kerran uivat.
Ehkä voimme vielä käydä soutelemassa järvellä ja mennä saareen. Ehkä kuulemme kuikat ja karhun mörinän, kuulemme tiirojen tirinän
Ehkä voimme vielä käydä soutelemassa järvellä ja mennä saareen. Ehkä kuulemme kuikat ja karhun mörinän, kuulemme tiirojen tirinän
Mutta enää Rose ei varmaankaan saaressa auttaisi kaatuneiden puiden siirtämisessä rankakasaan, vaan tassuttelisi siellä täällä ja etupäässä makoilisi mättäillä.
Ehkä syksyllä päästään vielä yhdessä puolukkaan ja Rose sammalmättäällä tarkkailee ohikulkevat läskipyöräilijät ja toiset marjastajat kaikessa rauhassa, kun täyttelen puolukka-astiaani.
Ehkä syksyllä näemme vielä yhdessä kurkien nousevan metsän keskeltä taivaalle toisilleen upeasti äännellen, näemme niiden kiertävän laumana vähitellen auraksi ja sitten lähtevän etelää kohti.
Ehkä näemme metsän taas hiljentyvän ja maan routiintuvan. Ehkä näemme uuden talven, uuden kevään, uuden kesän, yhdessä ......
Ehkä syksyllä näemme vielä yhdessä kurkien nousevan metsän keskeltä taivaalle toisilleen upeasti äännellen, näemme niiden kiertävän laumana vähitellen auraksi ja sitten lähtevän etelää kohti.
Ehkä näemme metsän taas hiljentyvän ja maan routiintuvan. Ehkä näemme uuden talven, uuden kevään, uuden kesän, yhdessä ......
Rose maaliskuussa 2021 päivälenkillä
Mutta onhan elämään mahtunut, jo tähän asti, monenlaista tuulen tuiverrusta. Tänään päivälenkillä saatiin taas kuulla: Onpa kaunis koira. Joinakin aamuina pieni koululainen vaihtaa samalle puolelle katua, missä Rosen kanssa ollaan ja kyselee
kaikenlaisia asioita Rosesta pakkasella tassuissa olevista tossuista alkaen.
Rose muutamia vuosia nuorempana asuinseudun tuulissa