Etelävenäjänpaimenkoira sai alkunsa espanjalaisesta lammaskoirasta. 1700-luvun puolivälissä Espanjan hallitus kumosi, jonka oli kieltänyt merinolampaiden myymisen ulkomaille. Vuodesta 1797 lampaita myytiin venäjälle ja noin kaksi vuotta vaatinut matka taitettiin maitse. Lampaita saattoi olla 2500-8000 yksilön laumoja, ja paimenten apuna oli pieniä takkuturkkisia koiria. Koirat olivat itsenäisiä ja väsymättömiä ja suojelivat laumaa tehokkaasti.
Suurin osa lampaista vietiin Crimealle Askania Novalle. Merinolampaiden mukana tulleita koiria risteytettiin paikallisten kaukaasin paimenkoirien, crimean vinttikoirien ja komondorien kanssa, sillä tarkoituksena oli saada rotu, jota kipeästi tarvittiin; suuri, voimakas, nopea koira, joka on peloton suojelemaan ja puolustamaan laumaa susia ja muita uhkia vastaan. Lisäksi koiran paksu huopamainen turkki suojasi sitä säältä ja pedoilta.
Silloin oli noin 2000 etelävenäjänpaimenkoiraa, jotka työskentelivät lammaslaumoissa, 1000 lammasta vartioimaan tarvittiin 4-5 koiraa.
Askania Nova ei ollut ainut lammasalue Venäjällä, mutta se oli suurin ja tunnetuin. Pitkän aikaa etelävenäjän- paimenkoirien jalostus oli Falz-Fein perheen käsissä Askania Novalla. Etelävenäjänpaimenkoirien määrä kasvoi ja siitä tuli suosittu, hinnaltaan sama kuin täysiverinen kilpahevonen.
Venäjän vallankumouksen aikaan suurin osa koirista varastettiin tai tapettiin, sillä ne eivät hyväksyneet uutta isäntää ja osa näistä koirista menehtyi sodassa.
Kun biologi professori A. Brauner saapui Askania Novalle, löysi hän vain muutamia nuoria etelävenäjänpaimenkoiria. Hän työskenteli kovasti saadakseen pelastettua rodun. Valtion kenneli perusti vuonna 1928 jalostuskeskuksen Dzhankoihin Crimealle. Rodun kanta saatiin elpymään ja se löysi uudelleen tiensä ihmisten tietoisuuteen. Etelävenäjänpaimenkoira esiintyi Saksassa pidetävässä näytelyssä vuonna 1930 sekä 1939 Simferpolissa, jossa oli erityinen rotunäytely.
Kun toinen maailman sota alkoi, jalostuskeskus Dzhankoissa tuhoutui täysin. Koiria otettin mukaan rintamalle taisteluihin ja kohteiden vartiointeihin. Sodan loputtua koirien lukumäärä oli romahtanut dramaattisesti, muutamia yksilöitä säilyi valtion kenneleissä Crimean alueella ja Moskovassa ja Leningradissa. Alkoi jälleen rodun elvyttäminen jalostamalla näitä eloonjääneitä koiria ja hakemalla uutta verta komondorista, kaukasianpaimenkoirasta.
Johtuen sen hetkisestä Venäjän huonosta taloudellisesta tilanteesta etelävenäjänpaimenkoirat eivät saavuttaneet suurta suosiota. Ihmisillä ei ollut varaa ruokkia ja lääkitä tälläistä koiraa, ja ne, jotka halusivat olla muodikkaita, eivät halunneet venäläistä alkuperää olevaa rotua.
Moskovaan ja sen ympärille perustettiin paljon klubeja, jotka yrittivät nostaa rodun suosiota. Vuonna 1994 Moskovan näyttelyssä oli lähes 100 rodun edustajaa.
Lähteet: Diane Sarin (Sarisins), L.V. Repina
Etelävenäjänpaimenkoira sai alkunsa espanjalaisesta lammaskoirasta. 1700-luvun puolivälissä Espanjan hallitus kumosi, jonka oli kieltänyt merinolampaiden myymisen ulkomaille. Vuodesta 1797 lampaita myytiin venäjälle ja noin kaksi vuotta vaatinut matka taitettiin maitse. Lampaita saattoi olla 2500-8000 yksilön laumoja, ja paimenten apuna oli pieniä takkuturkkisia koiria. Koirat olivat itsenäisiä ja väsymättömiä ja suojelivat laumaa tehokkaasti.
Suurin osa lampaista vietiin Crimealle Askania Novalle. Merinolampaiden mukana tulleita koiria risteytettiin paikallisten kaukaasin paimenkoirien, crimean vinttikoirien ja komondorien kanssa, sillä tarkoituksena oli saada rotu, jota kipeästi tarvittiin; suuri, voimakas, nopea koira, joka on peloton suojelemaan ja puolustamaan laumaa susia ja muita uhkia vastaan. Lisäksi koiran paksu huopamainen turkki suojasi sitä säältä ja pedoilta.
Silloin oli noin 2000 etelävenäjänpaimenkoiraa, jotka työskentelivät lammaslaumoissa, 1000 lammasta vartioimaan tarvittiin 4-5 koiraa.
Askania Nova ei ollut ainut lammasalue Venäjällä, mutta se oli suurin ja tunnetuin. Pitkän aikaa etelävenäjän- paimenkoirien jalostus oli Falz-Fein perheen käsissä Askania Novalla. Etelävenäjänpaimenkoirien määrä kasvoi ja siitä tuli suosittu, hinnaltaan sama kuin täysiverinen kilpahevonen.
Venäjän vallankumouksen aikaan suurin osa koirista varastettiin tai tapettiin, sillä ne eivät hyväksyneet uutta isäntää ja osa näistä koirista menehtyi sodassa.
Kun biologi professori A. Brauner saapui Askania Novalle, löysi hän vain muutamia nuoria etelävenäjänpaimenkoiria. Hän työskenteli kovasti saadakseen pelastettua rodun. Valtion kenneli perusti vuonna 1928 jalostuskeskuksen Dzhankoihin Crimealle. Rodun kanta saatiin elpymään ja se löysi uudelleen tiensä ihmisten tietoisuuteen. Etelävenäjänpaimenkoira esiintyi Saksassa pidetävässä näytelyssä vuonna 1930 sekä 1939 Simferpolissa, jossa oli erityinen rotunäytely.
Kun toinen maailman sota alkoi, jalostuskeskus Dzhankoissa tuhoutui täysin. Koiria otettin mukaan rintamalle taisteluihin ja kohteiden vartiointeihin. Sodan loputtua koirien lukumäärä oli romahtanut dramaattisesti, muutamia yksilöitä säilyi valtion kenneleissä Crimean alueella ja Moskovassa ja Leningradissa. Alkoi jälleen rodun elvyttäminen jalostamalla näitä eloonjääneitä koiria ja hakemalla uutta verta komondorista, kaukasianpaimenkoirasta.
Johtuen sen hetkisestä Venäjän huonosta taloudellisesta tilanteesta etelävenäjänpaimenkoirat eivät saavuttaneet suurta suosiota. Ihmisillä ei ollut varaa ruokkia ja lääkitä tälläistä koiraa, ja ne, jotka halusivat olla muodikkaita, eivät halunneet venäläistä alkuperää olevaa rotua.
Moskovaan ja sen ympärille perustettiin paljon klubeja, jotka yrittivät nostaa rodun suosiota. Vuonna 1994 Moskovan näyttelyssä oli lähes 100 rodun edustajaa.
Lähteet: Diane Sarin (Sarisins), L.V. Repina